David Harris
5.6.2015
Tällä viikolla tulee nejäkymmentäkahdeksan vuotta siitä, kun kuuden päivän sota syttyi.
Kun jotkut sodat vaipuvat unohduksen suohon, tämä sota on yhtä ajankohtainen tänään kuin vuonna 1967. Monia sen ydinkysymyksistä ei vieläkään ole ratkaistu; ne ovat edelleen uutisissa.
Poliitikot, diplomaatit ja journalistit ponnistelevat edelleen tuon sodan seurausten kanssa, mutta unohtavat usein asiayhteyden. Ilman asiayhteyttä joissakin ratkaisevan tärkeissä asoissa ei ehkä ole järkeä.
Ensinnäkin, kesäkuussa 1967 ei ollut Palestiinan valtiota. Sitä ei ollut olemassa eikä ollut koskaan ollutkaan. Arabimaailma hylkäsi YK:n vuonna 1947 tekemän perustamisehdotuksen, koska se merkitsi myös juutalaisvaltion perustamista sen rinnalle.
Toiseksi, Länsiranta ja itä-Jerusalem olivat Jordanian hallussa. Vastoin juhlallisia sopimuksia Jordania kielsi juutalaisilta pääsyn heidän pyhimpiin paikkoihinsa itä-Jerusalemissa. Kaiken lisäksi he häpäisivät ja tuhosivat monia näistä paikoista.
Samaan aikaan Gazan kaista oli Egyptin hallinnassa ja paikalliset asukkaat olivat tiukan sotilashallinnon alla.
Golanin kukkulat, joita käytettiin säännöllisesti alhaalla laaksossa sijaitsevien israelilaisasutusten tulittamiseen, kuuluivat Syyrialle.
Kolmanneksi, arabimaailma olisi voinut luoda palestiinalaisvaltion Länsirannalle, itä-Jerusalemiin ja Gazan kaistalle milloin tahansa. He eivät tehneet sitä. Siitä ei edes keskusteltu. Ja arabijohtajat, jotka tänään julistavat suurta kiintymystään itä-Jerusalemiin, vierailivat siellä harvoin, jos koskaan. Sitä pidettiin arabimaailman takapajulana.
Neljänneksi, sodanaikainen vuoden 1967 raja, joka on niin usein uutisotsikoissa, oli pelkkä vuoden 1949 aselepolinja – tutumpi nimitys on Vihreä Linja. Viisi arabiarmeijaa hyökkäsi Israeliin 1948 tuhotakseen alkiovaiheessaan ollen juutalaisvaltion. Heidän yrityksensä epäonnistui. Aselepolinjat vedettiin, mutta ne eivät olleet muodolliset rajat. Eivät voineet olla. Tappionsakin hetkellä arabimaailma kieltäytyi tunnustamasta Israelin oikeutta olemassaoloon.
Viidenneksi, sotaponnisteluja tukenut PLO perustettiin 1964, kolme vuotta ennen konfliktin puhkeamista. Tämä on merkittävää, koska järjestö luotiin Israelin totaaliseksi hävittämiseksi. Muistathan, että vuonna 1964 ainoat ”siirtokunnat” olivat Israel itse.
Kuudenneksi, kuuden päivän sotaa edeltävinä viikkoina Egyptin ja Syyrian johtajat toistuvasti julistivat sodan olevan tulossa ja heidän päämääränsä olevan Israelin pyyhkiminen maailmankartalta. Siitä ei ollut mitään epäselvyyttä. Kaksikymmentäkaksi vuotta holokaustin jälkeen toinen vihollinen puhui juutalaisten joukkotuhosta. Tämä on hyvin dokumentoitu.
Yhtä hyvin on dokumentoitu se, että sotaa edeltävinä päivinä Israel viestitti YK:n ja Yhdysvaltain välityksellä Jordanialle kehotuksen pysyä erossa vireilläolevasta konfliktista. Jordanian kuningas Hussein jätti Israelin vetoomuksen huomiotta ja sitoi kohtalonsa Egyptiin ja Syyriaan. Israel löi hänen joukkonsa ja hän menetti Länsirannan ja itä-Jerusalemin hallinnan. Myöhemmin hän myönsi tehneensä kauhean virheen osallistumalla sotaan.
Seitsemänneksi, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser vaati, että alueella edellisen vuosikymmenen ajan konfliktien ehkäisemiseksi toimineet YK:n rauhanturvajoukot vedetään pois. Häpeällisesti YK suostui tähän edes konsultoimatta Israelia. Liikekannalla olevien arabiarmeijoiden ja Israelin joukkojen väliin ei tämän jälkeen jäänyt minkäänlaista puskuria, kun Israel on kooltaan vain yksi viideskymmenesosa Egyptistä ja kapeimmalta kohdaltaan 15 kilometrin levyinen.
Kahdeksanneksi, Egypti esti Israelia käyttämästä Punaisenmeren laivareittejä. Reitti oli Israelin ainoa merenkulkuväylä kauppareiteille Aasiaan ja Afrikkaan. Jerusalem ymmärrettävästi piti tätä sotatoimena. Yhdysvallat puhui liittymisestä yhteen muiden maiden kanssa saarron murtamiseksi, muttei lopulta toiminut näin.
Yhdeksänneksi Ranska, joka oli ollut Israelin pääasiallinen asetoimittaja, ilmoitti asemyyntikiellosta kesäkuun sodan aattona. Tämä jätti Israelin potentiaalisesti suureen vaaraan, jos sota kestäisi pitempään ja vaadittaisiin asevarastojen täydennystä. Vasta seuraavana vuonna Yhdysvallat tuli apuun ja myi elintärkeitä asejärjestelmiä Israeliin.
Voitettuaan puolustussodan Israel toivoi, että sen äskettäin Egyptiltä, Jordanialta ja Syyrialta haltuunottamat maa-alueet toimisivat maata rauhasta –sopimuksen pohjana. Tehtiin tunnusteluita. Virallinen vastaus saatiin 1.9.1967, kun arabihuippukokous tunnetusti julisti Khartoumissa: “Ei rauhaa, ei tunnustamista, ei neuvotteluja” Israelin kanssa.
Nykyään on niitä, jotka haluavat kirjoittaa historiaa uudelleen.
He haluavat maailman uskovan, että palestiinalaisvaltio oli joskus olemassa. Ei ollut.
He haluavat maailman uskovan, että tuon valtion ja Isrelin välillä oli kiinteät rajat. Kuitenkin vain aselepolinja erotti Israelin Jordanian hallitsemasta Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista.
He haluavat maailman uskovan, että 1967 sota oli Israelin sotatoimi. Se oli itsepuolustusta vertahyytävien uhkausten edessä: juutalaisvaltio uhattiin kukistaa, Tiraninsalmen merenkulku saarrettiin, YK:n rauhanturvajoukot vedettiin äkisti pois ja Egyptin ja Syyrian joukot siirrettiin. Kaikilla sodilla on seurauksia. Tämä sota ei ollut poikkeus. Arabihyökkääjät eivät ole kuitenkaan ottaneet mitään vastuuta aloittamistaan sotatoimista.
He haluavat maailman uskovan, että Israelin siirtokuntarakentaminen vuoden 1967 jälkeen on suurin este arabien ja Israelin väliselle rauhalle. Kuuden päivän sota osoittaa selvästi, että ytimessä on, kuten aina, hyväksyykö arabimaailma juutalaisten oikeuden omaan valtioonsa. Jos hyväksyy, niin kaikkiin muihin kiistakysymyksiin on mahdollisia ratkaisuja. Jollei, niin mitä tahansa voi tapahtua.
Ja he haluavat maailman uskovan, ettei arabimaailmalla ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, vaan Israelia, mutta kuitenkin he laiminlöivät juutalaisten pyhiä paikkoja.
Toisin sanoen, mitä tulee arabien ja Israelin väliseen konfliktiin, menneisyyden väheksyntä ja mitätöinti ei toimi.
Voiko historia kulkea eteenpäin? Ehdottomasti. Israelin rauhansopimukset Egyptin kanssa 1979 ja Jordanian kanssa 1994 osoittavat tämän todeksi. Samalla kuuden päivän sodan opetukset osoittavat kuitenkin, miten hankala ja vaivalloinen tie voi olla.